Tolkien ei ollut väärässä. Tässä tytössä on säkenöivää nerokkuutta. Sitä samaa tyyppiä, mitä tämän kennelin edellisessäkin polvessa on.
Cuenta's Idril - Iiris
Yhteinen nimittäjä näillä nerouden keskittymillä, Ansalla ja Iiriksellä, on Fanni (Tanzara Edelweiss). Olenkin erittäin kiitollinen ja iloinen, että sain niin kilttiä, kaunista ja tervettä koiraa käyttää kasvatustyössäni. Kiitos siitä kuuluu äitille ja isälle. Ja tietysti Fannin kasvattajalle Eilalle. Sitä olen vain monesti miettinyt, että miten Fanni onnistui paketoimaan nämä energiakimpaleet molempiin pentueisiinsa.
Cuenta's Esperanza - Ansa
Iiris ja Ansa
Ansa ja Iiris
Iiris ja Ansa
Ne just
Vaikka Ansasta ei tulekaan meidän tulevaisuuden toivojen äitiä, ei tulevaisuus silti näytä ollenkaan hassummalta. Iiriksessä on niitä ominaisuuksia, mistä Ansassakin pidän; se on
äärimmäisen energinen, iloinen, hyväntuulinen ja vietikäs pieni suuri
koira. Ansa lukee hieman herkemmin tunteita, mutta Iiris ei puolestaan
koe remmissä tarvetta ilmoitella kenellekään mistään. Tai ylipäätään
muuallakaan, se on melkolailla täysin hiljainen koira. Kotonaan
Iiriksellä on kaverina työlinjainen malinoisuros, jonka se pitää kurissa
ja nuhteessa, vaikka häviääkin koossa 20 cm ja 20 kg. Terrierin
silmille ei hypitä.
Iiris Joensuussa 1 v
Iiris 1 v 5 kk
Kasvattaja on jatkanut samalla kookkaalla linjalla, kuten ennenkin ja pistänyt vielä vähän paremmaksi. Iiris on noin 42,5 cm ja reilu 10 kg, silti sillä on selvä nartun leima ja näyttää hyvin sopusuhtaiselta. Suunnitelmissa on ensi kesänä jatkaa Iiriksen tutustuttamista agilityn saloihin. Ensikosketuksen se on lajiin jo viime kesinä saanutkin.
Iiris säkenöi toivottavasti ylläolevaa energiaa ja elämäniloa seuraaviin Cuenta's bedlingtoneihin. Mikäli kaikin puolin terveeksi todetaan, tapaa Idril Tuorinsa tämän vuoden lopussa tai seuraavan alussa. Mikään kiire meillä ei kuitenkaan ole, joten mietitään urosta rauhassa.
Taas on se aika, kun ollaan vuoden vanhempia ja viisaampia. On aika katsoa hetki taaksepäin ennen kuin suunnataan uudella innolla ja vähintään samalla vauhdilla eteenpäin. Mitä 2013 antoi meille?
Joulun taikaa
Joulu vietettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa maalla. Taikaa, lämmintä tunnelmaa, ruokaa, yhdessäoloa, melua eikä melskettä ei joulusta puuttunut, vaikka vettä tuli taivaalta enemmän kuin ymmärrykseen mahtui. Vesikoiralle se tosin oli unelmien täyttymys. Missä vesi, siellä Maisa.
Lapsille ja lapsenmielisille riitti riemua.
Syksyn lehtien havinaa
Syksyn lehdet toki havisevat yhä, joten siinä mielessä nykyinen vuodenaika ei
edeltäjästään juurikaan eroa. Meille syksy oli murheen aikaa. Maisa kävi kokonaisvaltaisesti leikkauspöydällä, kun siltä poistettiin epäilty nisäkasvain, patti nivusista sekä kohtu. Loppu hyvin kaikki hyvin voi todellakin tässä tapauksessa todeta. Patologilta tuli hyvänlaatuiset vastaukset ja Maisa oli pian takaisin oma riemukas itsensä. Nimittäin seuraavana aamuna leikkauksesta.
Maisa myös toimi erinomaisena omalääkärinä ja avusti tikkien poistossa erittäin tehokkaasti. Varsinainen Houdini.
Helmi oli harrasti Houdiuniutta juoksemalla ilman, että kukaan sitä huomasi. Tai ainakin vuodenajan ja erittäin voimakkaan valeraskauden perusteella näin olen antanut itseni ymmärtää. Tällä kertaa ei kuitenkaan selvitty ilman ongelmia, vaan Helmi sai pahan nisätulehduksen. Onneksi siitäkin selvittiin oikealla hoidolla ja säikähdyksellä.
Helmin ja Maisan kanssa meitä auttoi lääkäri. Ansan kanssa lääkäri ei välttämättä voi tehdä mitään. Pentusuunnitelmia ajatellen kävin tutkituttamassa Ansan silmät. Peilaus jännittää vähän aina, mutta Ansalla ei ollut tiedossa mitään rasitteita tutkittujen sukulaisten perusteella. Rutiininomainen silmäpeilaus, niinpä niin. Kohtalainen kortikaalinen katarakta molemmissa silmissä ja monen vuoden pentuhaaveet jäivät Pakilan eläinlääkäriaseman pöydälle. Peilannut eläinlääkäri näytti minulle löydöksensä, ja ihan maallikkonakin se oli täysin selvää. Melkein neljäsosa molemmista silmistä sumeana. Koira tulisi jossain vaiheessa sokeutumaan. Tähän uutiseen on ollut vaikea sopeutua. Enkä oikein vieläkään halua sitä todeksi uskoa. Olin kirjoittanut tulevaa yhdistelmää koskien tekstin, tässä siitä viimeinen kappale:
Ansa on
kaikessa hengästyttävyydessään aivan valloittava, kiltti ja tunteita lukeva
koira. Sen ilohepulit agilityssä ovat omaa luokkaansa, ja onkin niistä hyvin
tunnettu treeniporukassamme. Agility saa sen syttymään täysin, ja sitä iloa on
mahtava katsella. Jokainen päivä on sille mahtavampi kuin edellinen, eikä sen
kanssa voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Jokaisella pitäisi olla oma Ansa.
Koirakuvat.fi / Jukka Pätynen
Asiat pitää kuitenkin laittaa perspektiiviin. Vaikka muut eivät saakaan omaa Ansaa, saan minä pitää omani. Täydellisen energisen hulvattomana, niin kuin aina ennenkin. Eikä Ansa tiedä saaneensa moista diagnoosia; se ei näe tänään huonommin kuin eilen. Etenemisen nopeutta ei vielä osaa arvioida, koska silmät peilattiin nyt ensimmäisen kerran 4,5 vuoden iässä. Silmät peilataan tänä vuonna uudestaan, jonka jälkeen ollaan taas hitusen viisaampia, ja voidaan punnita mahdollisia hoitokeinoja tulevaisuudessa. Joten, kunnes toisin todistetaan, jatketaan Ansan kanssa samalla 110% lasissa asenteella eteenpäin!
Koirakuvat.fi / Jukka Pätynen
Agilityssä syksy on ollut mahtava. Päätin ottaa härkää sarvista ja aloittaa kisaamisen Ansan kanssa oikein urakalla. Kisaamaan kun ei opita, ellei sitäkin harjoitella. Meidän erittäin vakuuttava hyllyputki oli tarkoitus saada katkeamaan, ja niinhän siinä kävi. Olen alkanut pikkuhiljaa luottaa koiraan, joka on nopea ja taitava, ja pikkuhiljaa yhteinen sävel kisaradalla alkaa löytyä. Pientä rentoutta ohjaamisessa alkaa jo näkyä, ja tavoitteena on päästä vuosia vaivanneesta keppivapinasta eroon lopullisesti ja antaa Ansan tehdä hommansa. Loppuvuodeksi asetettiinkin kova tavoite: nousu kakkosiin. Joka ei lopulta kauaksi jäänytkään, ja vuoden viimeisen kisaviikonlopun esti ne odotetut juoksut. Tai no, enää niitä ei niin kaivattukaan. Yhtä aginollaa vaille siis jäätiin, mutta se otetaan heti, kun päästään takaisin radalle!
Hmm. On siinä pientä kehitystä tapahtunut kesään verrattuna:
Tälle tarvitsee kyllä tehdä jotain:
Syksy tarjosi myös paljon muitakin mukavia asioita. Miinus hirvikärpäset.
Kesä ja kärpäset
Kesällä reenattiin ja koulutettiin erittäin ahkerasti, Ojanko toimi jälleen toisena kesäkotina. Ehdittiin me myös uida ja lomaillakin, ja nauttia lyhyestä, lämpimästä ja märästä kesästä.
Kesällä nähtiin myös, miten komeita miehiä näistä I-pennuista oli kasvanut, kun tehtiin viikonloppureissu Joensuuhun. Ihania ja niin tutunoloisia nuoria miehiä Toovesta ja Iirosta on kasvanut.
Ansa ja Iiris, Majakka ja Perävaunu, kuva Miia Kinnunen
Iiris, Ansa ja Toove Joensuussa, kuva Miia Kinnunen
Toove (C. Ilario), kuva Miia Kinnunen
Toove
Talvestaen oikeastaan muuta muistakaan, kuin että silloin oli LUNTA.
Perinteinen sankoin joukoin agilitykansan yhteen keräävä Agirotu järjestettiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen Ylöjärvellä Teivon raviradalla. Teivosta alkoi aikanaan Syöksylampaiden saaga, mutta harmillisesti emme saaneet revanssia siitä tällä kertaa. Bedlingtonedustus oli kuitenkin pienellä yksiköllä paikalla, kun myös Jaana oli kisaamassa Mintun ja Doriksen kanssa. Sää vaihteli rankkasateesta ukkoseen ja pakahduttavaan auringonpaahteeseen, mikä toki on jo perinteeksi muodostunut ilmanala Agirodun aikaan heinäkuussa. Maisa oli myös ilmoitettu kisaamaan, mutta juoksut sotkivat ne suunnitelmat. Harrmi, sillä enemmänkin olisi voinut startteja juosta.
Ansalla oli edessään kolme virallista starttia ja ohjaajalla tavoitteena yksi nolla. Ei paha tavoite, jos Ansa on kuulolla, mutta ah, se oli sitä agilityn riemua - jälleen kerran. Tässä perjantain ensimmäinen rata:
Välillä niin harmittaa nuo ilokierrokset, ja olenkin sitä paljon miettinyt, miten tuohon reagoida. Ansa kuitenkin on jo sen verran taitava, että siltä voisi vaatia enemmän. Mutta enpä taida kuitenkaan, kukapa haluaisi ottaa pois tuon riemun. Sitten kun natsaa, niin natsaa. Ei tapahtunut tällä(kään) kertaa, mutta kyllä se sieltä tulee!
Luulin, että kuuma paahde olisi vienyt Ansalta terävimmän puhdin, muta mitä vielä. Siitä todiste yllä. No, rankkasateessa se ei ainakaan kulje. Ei niin. Tässä perjantain toinen rata:
Se on jotenkin niin palkitsevaa kastella itsensä kalsareita myöten tälläisen puolen minuutin takia. Tuon tiesin jo tohon kolmosputkeen menosta, että nyt lähti. Morjesta vaan! No, edelleenkään tämä ei ole niin vakavaa. Harmillista vain joskus.
Lauantaina olin yhtä täynnä puhtia kuin Ansa, että jumantsuikkeli, nyt me näytetään, mitä me osataan. Mutta mitä! Se oli laittanut kepit väärältä puolen ohjattavaksi, se pentele! No, tämän smoothimpaa keppien ohjausta ette olekaan nähneet. Var så god!
http://www.youtube.com/watch?v=xc77fd5ZzBY
Kiitos kuvauksesta Nealle!
Onneksi meillä oli Jaana kisaseurana, niin saatin näyttää, mistä agilitybedlingtonit on tehty! Jaana ja Minttu nappasivat perjantain hyppyradalta kakkossijan hienolla suorituksella. Näin se kuului tehdä:
Kiitos Jaanalle seurasta, oli jälleen hauska viikonloppu! Ensi vuonna Syöksylampaat palaavat radalle, se on lupaus!
Vaikka meidät löytää varmimmin agilitykentän laidalta, on tässä viimeisen vuoden aikana tullut seisoskeltua myös muutamien näyttelykehien tuntumassa. Viime vuonna tuli piipahdettua joka vuotiseen tapaan TerriErissä, Jyväskylän kansainvälisessä näyttelyssä marraskuussa ja Messarissa joulukuun alussa.
TerriEri 2012. Kuva Mikko Reko
Jyväskylässä marraskuussa
Parasta näyttelyissä on ehdottomasti seura. Kun melkein kaksi vuotta tuli täyteen edellisestä kerrasta oman koiran kanssa kehässä, päätin ilmoittaa sekä Ansan että Helmin Keuruulle ryhmänäyttelyyn. Keski-Suomeen on aina mukava mennä, mutta tällä kertaa reissu pääsi yllättämään iloisesti - ja täydellisesti. Ansa vei koko potin rotunsa parhaana sertin kera! Helmi otti melkein neljän vuoden tauon jälkeen kehän haltuunsa ja esitteli itsenä piiruakaan nöyristelemättä. Veteraanikehän korkkaus sujuikin hienosti, ja Helmi oli ROP-VET, ja lopulta sijoittui narttujen kolmanneksi. Hienot likat!
Kiitos Eilalle vielä näin jälkikäteenkin hulvattomasta seurasta ja majapaikasta! Tullaan taas!
